Viimein löytyy taas asiaa, josta jakaa ajatuksia. Joulut on vietelty ja kohta on taas paluu arkeen.

Vietimme puolisoni kanssa eilisen vanhempieni luona, kuten nyt viimeisen kolmen vuoden aikana on perinne ollut. Kävimme myös veljeni luona, jota emme olleet sitten viime kesän nähneet.
Kesällä 19-vuotias veljeni, jolla on Aspergerin syndrooma, kertoi kirkkain silmin kuinka isämme oli kuulemma kirjoittanut Arktiseen Banaaniin tarjoten veljeni sarjakuvaa julkaistavaksi ja hän oli ehdottoman varma ja hyvin toiveikas siitä, että kustannusyhtiö julkaisisi hänen työnsä. Kun puolisoni kanssa kysyimme oliko hän lähettänyt taidonnäytettään muille kustannusyhtiöille, veljeni pudisti päätään ja kertoi isämme vain kirjoittaneen kustannusyhtiölle, ettei mitään näytetyötä oltu lähetetty. Eivätkä vanhempani sen kummemmin asiaa kommentoineet.
Veljeni odottaa edelleen hyvin toiveikkaana vastausta.

Nyt joulun alla veljeni oli kuulemma käynyt paikallisessa taideliikkeessä ja nähnyt siellä myytävänä öljymaalauksia. Tästä hän oli keksinyt, että haluaa itsekin maalata tauluja ja viedä niitä tähän liikkeeseen myytäväksi. Hän on värvännyt vanhempani ostamaan tarvittavat välineet (kankaita, öljyvärejä, pellavaöljyä, tärpättiä, etc.), ja vaikka he ovatkin hieman näiden kalliiden välineiden ostamista vastaan, he eivät edelleenkään toppuuttele veljeäni. He antavat veljeni elää pienessä kuplassa, jossa kaikki unelmat voivat toteutua eikä pettymyksiä ole olemassakaan.

En ymmärrä sitä, mikseivät jotkut vanhemmat opeta lapsilleen mitään elämän realiteeteistä. Lapset eivät saisi ikinä pettyä eivätkä kokea elämän karua todellisuutta; kaikki ei mene aina niin kuin on alunperin suunnitellut. Pahimmassa tapauksessa ne, jotka joutuvat sen oppimaan kantapään kautta, eivät osaa nousta enää jaloilleen.

Tästä kuvasta kaikki alkoi

Postitin linkin yllä olevaan kuvaan Facebookissa viime viikonloppuna, sillä ajattelin muiden pitävän sitä hauskana. Useimmilla ystävistäni on oikeasti huumorintajua.

Tänään sisareni, jolla ei ole lapsia, koki oleelliseksi sanoa tästä kuvasta jotain. Joten hän kirjoitti seuraavaa: “En voisi kyllä olla tän enempää erimieltä tästä asiasta sun kans kun nyt olen!”
Koska tunnen sisareni ja hänen tapansa siirtyä ikävään nimittelyyn, jos joku ei ole jostain asiasta hänen kanssaan samaa mieltä, tiesin olla vastaamatta hänelle mitään.

Mutta hänen kommenttinsa suututti minua kahdesta syystä: 1. Se osoittaa erään nykypäivän poliittisesti korrektissa maailmassa olevan epäkohdan; tietyt ihmiset, joihin ikävä kyllä kuuluu suurin osa väestöstä, eivät ymmärrä vitsiä, ja 2. jos osoitat rakkautta eläimiä kohtaan ja mielenkiinnottomuutta lapsia kohtaan (korostan jälleen, ettei minulla ole mitään lapsia vastaan), ihmiset käyvät kurkkuun!

Tämä on yksi suurimmista ongelmista nykymaailmassa. Ihminen ei voi olla oma itsensä, jos muut loukkaantuvat jostakin niinkin harmittomasta kuin ylläolevasta kuvasta.
Jaoin tämän eräiden muiden lapsivapaiden kanssa, ja yksi heistä kommentoi nasevasti, kun olin maininnut, että tästä lähin minun täytyy varmistaa kuka näkee mitäkin Facebookini seinällä:

“Oletko huomannut miten kapeamieliset tai jäyheät ihmiset, jotka eivät osaa ajatella oman pienen laatikkonsa ulkopuolelle, pakottavat meidät muut piilottamaan heiltä asioita siksi, että he ovat kuin pieniä, tyhmiä lapsia jotka eivät siedä totuutta ja sen vuoksi heitä pitää suojella tosiasioilta? Minusta olisi kamalaa, jos muu maailma jättäisi minut asioiden ulkopuolelle siksi, että heistä en pystyisi reagoimaan asiaan kuin aikuinen.” — Chrissy

Tietenkin sisarellani on oikeus mielipiteeseensä, mutta jos hän ei reagoi kuin aikuinen ja esitä mielipidettään kuin aikuinen, hänen tulisi pitää mielipiteensä omana tietonaan ja palata kuplaan, jossa elää.

Kun olin lapsi, ajattelin meneväni naimisiin ja tulevani äidiksi samanikäisenä kuin oma äitini, koska kuvittelin, että niin elämän pitää mennä. En tullut ajatelleeksikaan, että voisin valita aivan toisin, en ennen kuin saavutin tietyn iän ja aloin oikeasti käyttämään tervettä järkeä ja logiikkaa.
Silti useamman vuoden ajan olin sitä mieltä, että jonakin päivänä hankkisin lapsia.
Sitten sisareni tuli raskaaksi ennen 20:ttä ikävuotta, ja aihe nousi mieleeni. Olin sitä mieltä, että sisareni oli ensiksikin liian nuori äidiksi, ja toiseksi en ole koskaan juuri pitänyt hänen valitsemastaan kumppanista, joka juo liikaa, polttaa ketjussa ja tulee alkoholistiperheestä, jossa käsite “ehkäisyväline” on vieras.
Isoäitini sai ensimmäiset lapsensa 18-vuotiaana ja oma äitini 20-vuotiaana, joten kun olin nuorempi, en nähnyt siinä mitään outoa. Mutta kun saavutin 21 vuoden iän, en olisi voinut kuvitellakaan olevani äiti, en ikimaailmassa!
Kun sisareni alkoi odottamaan ensimmäistä lastaan, aloin todella miettiä seuraavaa kysymystä; tuntisinko koskaan olevani valmis äidiksi?
Etsin Internetistä apua, ja löysin tietoa lapsivapaudesta (termi, jota itse mieluiten käytän, yleisemmin puhutaan “vapaaehtoisesti lapsettomista”, joka mielestäni ei anna tarpeeksi hyvää kuvaa siitä, millaista on valita lapsista vapaa elämäntyyli).
Tämä oli minulle aivan uusi konsepti - ihmisiä, jotka päättävät olla hankkimatta lapsia.
Kun olin nuorempi, kuvittelin että vain yksi miestyyppi oli sellainen, joka ei koskaan halua lapsia, ja että sitä pidettiin yleisesti “julmana” ja “kamalana”. Kaikki ne naisparat, jotka tulivat raskaiksi niiden hirveiden miesten takia! Mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän aloin miettiä, “Mikseivät he käyttäneet ehkäisyä?”
Jos ei halua tulla raskaaksi tai saattaa jotakuta raskaaksi, ehkäisyä pitää käyttää. Sitä on vaadittava!
Kun pohdin “ongelmaani” ja opin lapsivapaudesta lisää, tajusin kuinka paljon järkeä siinä on. Lapset eivät sovi kaikille, eikä kenelläkään ole oikeutta pakottaa jotakuta hankkimaan niitä. Joten viimein pitkän miettimisen ja hyvien ja huonojen puolien puntaroimisen jälkeen tein päätökseni, ja minusta tuli lapsivapaa nainen. Mielestäni lasten hankkimisessa on paljon enemmän huonoja puolia ja niiden hankkimatta jättämisessä niin paljon hyviä puolia.

Avomieheni ja minä kävimme muutamia keskusteluja lapsista, ja aluksi sovimme, että hankkisimme niitä sen jälkeen, kun olemme nähneet maailmaa, saaneet hyväpalkkaiset työpaikat ja kun olemme säästäneet tarpeeksi rahaa kasvattaaksemme lapsia. Avomieheni myös kertoi, että jos hankkisimme lapsia, hankkisimme vain yhden. Joten kun viimein keräsin tarpeeksi rohkeutta avatakseni keskustelun aiheesta uudelleen, olin huojentunut siitä, että miehelläni ei ollut mitään sitä vastaan, jos emme hankkisi lapsia.

Mitkä sitten ovat syyni jättää hankkimatta lapsia?

Kun itse olin lapsi, minulla oli monen monta vauvanukkea, mutta silti pidin enemmän Legoista, rakastin erilaisten esineiden rakentelua. Leikin Barbie-nukeilla, mutten koskaan kotia, vaan rakensin niille taloja. Leikin mieluummin pehmoleluilla.
Pointtini on se, ettei edes lapsena nukeilla leikkiminen koskaan tuottanut minkäänlaisia äidillisiä tunteita.
Jos näen vauvan, ei ensimmäinen reaktioni ole ihastella sitä tai puhua sille kimakalla äänellä, mikä tuntuu olevan ensimmäinen asia, mitä suurin osa naisihmisistä tekee nähdessään vauvan. Se on yksi niistä monista asioista, joita en kanssasisarissani ymmärrä ollenkaan. Vauvat ovat pieniä ryppynaamaisia ihmisiä, jotka vaativat koko ajan jotain; ruokaa, unta, puhtaan vaipan.
Olen yksi niitä ihmisiä, jotka eivät siedä sitä, että heiltä vaaditaan koko ajan jotain, etenkään silloin, kun ei huvita palvella toista ihmistä kaiken aikaa.
Minulla ei myöskään ole pysyvää päivärutiinia. Lapset tarvitsevat rutiinia. Minä en voi sitä tarjota.
Ja vaipat. Se on yksi suurimpia asioita, joita vältän. Vanhempani joskus vitsaillen kysyvät, haluaisinko vaihtaa sisarentyttäreni vaipan, ja minä nieleskelen kurkkuun kohonnutta oksennusta.
Toiset asiat, jotka eivät kiehdo minua ollenkaan, ovat raskaus ja synnytys.
Minusta on outoa edes kuvitella toisen ihmisen kasvavan sisälläni, aiheuttavan joka ikinen päivä 9 kuukauden ajan pahoinvointia, puristavan sisäelimeni ahtaalle ja painavan rakkoani, pakottaen minut virtsaamaan useammin kuin normaalisti. Ja vielä sen päälle olennon pakottaminen ulos ruumiistani! Jo pelkkä ajatus välilihani repeytymisestä… ei kiitos!
Tietenkään vauvat eivät pysy vauvoina kovinkaan pitkään. Pian ne oppivat puhumaan ja kävelemään, ja sitten täytyy kodista tehdä niille turvallinen. Sitten ne oppivat, kuinka hauskaa on vedellä kirjoja hyllyistä, heitellä tavaroita lattialle ja juosta karkuun jokaisen mahdollisen tilaisuuden tullen. Sitten ne oppivat repimään vanhempien hermot riekaleiksi kiukuttelukohtauksilla, etenkin jos ne oppivat kiukuttelun olevan paras keino saada mitä ne haluavat.
Tämä tuo mieleen sen tosiasian, kuinka monet vanhemmat eivät pidä lastensa kurittamisesta! Olen kohdannut monta kuritonta lasta, joiden vanhemmat joko eivät tiedä tai halua tai pahimmissa tapauksissa eivät edes välitä siitä, kurittavatko lapsiaan ja oppivatko ne mikä on oikein ja mikä väärin. Vain kerran viimeisen 10 vuoden aikana olen ollut tekemisissä kunnolla käyttäytyvien lasten kanssa!

Tietty taaperot ovat suloisia, ainakin suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, mutta niistä kasvaa mahdollisesti ei-niin-suloisia lapsia. Henkilökohtaisesti en ole koskaan pitänyt hymyä, josta uupuu muutama hammas, kovinkaan suloisena. Ja lapset voivat olla vielä kurittomampia kuin taaperot.
Lopulta lapsista kasvaa hankalia, kömpelöitä teini-ikäisiä, jotka ovat kovaäänisiä, sietämättömiä ja kapinoivia.
Teinit ovat yksi suurimmista syistä, miksi en halua lapsia. En pidä teineistä, en pitänyt niistä edes silloin kun itse olin teini! He metelöivät, eivät kuuntele eivätkä ota muita huomioon. Eivät, ellei siitä ole heille jonkinlaista hyötyä.
Tietenkään kaikki teinit eivät ole kamalia, on muutama aarre, jotka on kasvatettu kunnolla ja joilla on oikeasti toimivat aivot. Mutta surullinen totuus on se, että yleisesti teinivuodet ovat ihmisen hankalimmat vuodet kaikkine ylä- ja alamäkineen, muutoksineen, tunteineen sun muineen. Ja minulle oli ihan tarpeeksi selvitä omista teinivuosistani. En todellakaan halua käydä niitä uudestaan läpi.

Elämällä on todella paljon mitä tarjota. Monia eri mahdollisuuksia. Ja lapsi ei todellakaan korvaa kaikkia niitä mahdollisuuksia, joista täytyy luopua lapsen takia.
En ymmärrä logiikkaa lauseessa, jota vanhemmat käyttävät puhuessaan meille lapsivapaille; “On itsekästä olla hankkimatta lapsia.”
Millä logiikalla on itsekästä olla hankkimatta lasta, jos ei edes halua lasta?
Minusta on itsekästä hankkia lapsi, koska HALUAA sellaisen. Silloin pakottaa uuden ihmisen elämään. Kuulostaa raa’alta, mutta se on totta. Kuinka moni mielisairaan lapsen vanhempi on sitä mieltä, että on epäitsekkäästi hankkinut lapsen, joka ei voi koskaan elää normaalia elämää? Kuinka monen itsemurhan tehneen vanhempi on sitä mieltä, että lapsi “itsekkäästi” riisti oman elämänsä sen jälkeen, kun vanhempi sen oli tälle antanut?
Kuinka moni vanhempi todella miettii mille saattaa lapsensa altistaa ennen kuin tekee päätöksen hankkia lapsen?

Toinen lause, jota en ymmärrä, on “Sinäkin olit joskus lapsi!” Niin, olin kerran lapsi, mutten pyytänyt syntyä. Se oli vanhempieni päätös, ei minun.
Kun tuota lausetta käytetään huonosti käyttäytyvistä lapsista, sillä yritetään selittää, miksi jonkun lapsi aiheuttaa häiriötä. Silloin tuo lause “anelee” muita ymmärtämään miksi lapsi käyttäytyy niin. Mutta tosiasiassa lapsi käyttäytyy huonosti, koska vanhemmat sallivat sen.
Ja ei, ennen kuin kukaan ehtii sanomaan, se ei todellakaan ole sen kaiken huolen ja uupumuksen arvoista. Ja ei, minä en muuta mieltäni.

Toinen suuri syy lasten hankkimatta jättämiseen on raha. Lapset maksavat todella paljon. Ja heistä joutuu todennäköisesti maksamaan koko loppuikänsä.
Anoppini jakoi viisaat sanansa kanssamme jokin aika sitten: “Älkää koskaan ruvetko vanhemmiksi; joutuisitte maksamaan siitä kuolemaanne saakka.” Ja me kunnoitamme tätä toivetta. Anoppini ei koskaan saa lapsenlapsia. Hän ei koskaan saa taakakseen lastenhoitoa. Hänen ei koskaan tarvitse auttaa meitä taloudellisesti lapsen kasvattamisessa. Hän saa nauttia eläkepäivistään juuri niinkuin itse haluaa.
Toisin kuin omat vanhempani, jotka tukevat kahta aikuista lastaan taloudellisesti (joista toinen juo omat rahansa) ja huolehtivat kahdesta hyvin nuoresta lapsenlapsesta kerran viikossa kahden, joskus jopa kolmen yön ajan, jotta lasten vanhemmat pääsevät juomaan. Ja teen tässä vielä selväksi sen, että avomieheni ja minä emme tarvitse kenenkään taloudellista apua. Ansaitsemme omat rahamme ja elämme hyvin itsenäistä, lapsivapaata elämää tehden asioita, joita rakastamme.

Tässä on vain osa suurimmista syistä miksi olen lapsivapaa. Enkä koskaan muuta mieltäni.
Ja ei, en vihaa lapsia, en ollenkaan! Minusta on mukavaa nähdä sisarentytärtäni ja -poikaani aina silloin tällöin, on mukavaa nähdä heidän kasvavan, mutta minulla on rajani sille, kuinka kauan voin olla lasten läheisyydessä. On raja sille, kuinka kauan siedän korkeita kiljaisuja, itkua ja huutoa ja loputonta energiaa. Ja sitä, ettei lapsia voi päästää näkyvistään edes sekunniksi.
Kuka sitä jaksaa 24/7, nostan hattua.

Elämä on lahja. Minä nautin lahjastani kovasti. Elämä on sellainen, kuin miksi sen teet, joten parasta tehdä siitä loistava

Kun olin nuorempi, minusta aina tuntui siltä, että oli tärkeää osallistua perhetapahtumiin. Oli tärkeää nähdä perhettä, ja olin varma, että sukulaisiani varmasti kiinnostaisi mitä elämässäni tapahtuu, kun eivät minua kovinkaan usein näe. Mutta hyvin harvoin kukaan oikeastaan edes huomioi minua.

Mitä vanhemmaksi tulin, sitä useammin olin varma, että joku olisi kiinnostunut minusta ja siitä, kuinka minulla menee. Se ei kuitenkaan ollut asian laita ollenkaan. Ainoa asia, josta kukaan oli kiinnostunut, oli se olinko koulussa tai töissä. Kukaan ei koskaan kysynyt mitä halusin elämältä, ketään ei kiinnostanut ollenkaan se, mitä halusin elämälläni tehdä, kaikkia kiinnosti vain se, elänkö yhteiskunnan asettamien “normien” mukaan.
Jos olin koulussa, isoisäni vaimo nyökytteli hyväksyvästi. Jos olin töissä, hyväksyvä nyökkäys tuli tädiltäni. Ketään ei kiinnostanut se, kuka olen.
Tietenkään en oleta olevani huomion keskipisteenä, mutta se olisi mukavaa, jos joku osoittaisi edes vähän kiinnostusta minua ja elämääni kohtaan. Tosin täytyy sanoa, että sukuni puhuu joko itsestään tai jostakusta, jonka he itse vain tuntevat.

Vasta puolisoni tavattuani tajusin, että jos perhetapahtumat eivät olleet sellaisia kuin halusin, minun ei tarvitsisi niihin osallistua.

Vähän yli vuosi sitten oli sisarentyttäreni ristiäiset. Puolisoni ja minä olemme ateisteja, joten emme tietenkään osallistuneet tapahtuman kirkolliseen osuuteen. Se tuntui olevan suvulleni melkoinen shokki, ja kun osallistuimme ristiäiskahvitukseen, sukulaiseni osoittivat kiinnostusta minua kohtaan; minulta kyseltiin milloin erosin kirkosta. Siinä kaikki.
Loppuajan ihmiset tietenkin hössöttivät vauvasta, se on aivan selvä. Loppuajan puolisoni ja minä olimme kuin ulkopuolisia, kuin emme olisi edes olleet paikalla.

Tänä sunnuntaina on sisarenpoikani ristiäiset, ja päätimme olla osallistumatta koko tilaisuuteen.
Emme kuitenkaan voi asiaa yhtä suoraan perheelleni ilmaista, ei ole sopivaa sanoa, että a) meitä ei kiinnosta pätkääkään, b) emme saa ottaa koiraamme mukaan ja c) kukaan ei kiinnitä meihin minkäänlaista huomiota. Koska perheeni tuntuu nykyään olevan kummallisen herkkätunteinen, mitä tulee sisareni lapsia koskeviin asioihin, mikä minusta on sekä ärsyttävää että outoa. Kuvittelevatko he, että jokaisen ihmisen, olivat he sitten sukua tai eivät, täytyisi olla mielinkielin lapsia kohtaan? Niin kauan, kun he suhtautuvat meidän “lapsiimme” (koiraan ja kahteen kissaan) sillä tavalla kuin he suhtautuvat, ei meillä ole minkäänlaista obligaatiota suhtautua sisareni lapsiin samalla tavalla kuin itse suhtaudumme omiin “lapsiimme”.

Saatte tuumia “Miksi ihmeessä veisitte koiran ristiäisiin?”
Emme halua jättää rakasta perheenjäsentämme pitkiksi ajoiksi yksin, se on valtaisa osa pientä perhettämme ja se tykkää kulkea mukana autossa. Otimme sen mukaamme sisarentyttäreni ristiäisiin, ja muutaman vieraan mielestä koiramme oli ihana, ja sitten tietysti oli ihmisiä, joiden mielestä oli ajattelematonta tuoda koira mukanamme. Puolustukseksemme haluan sanoa, että kysyimme sisareltani, olisiko ongelma ottaa koiramme mukaan, ja hän oli varsin suostuvainen ajatukseen.

Tällä kertaa, jos olisimme menossa ristiäisiin, emme voisi ottaa koiraa mukaamme. Ilmeisesti sisarentyttäreni, 1,5-vuotias, tuli yhtäkkiä allergiseksi eläimille (sitä ei ole määritelty, onko kyseessä jokin tietty eläin vai eläimet yleensä), joten emme voi ottaa koiraamme mukaan enää edes perheeni luona vieraillessamme, emmekä voi enää pyytää perheeltäni apua kissojen hoidossa jos on tarpeen (tämä aiheutti valtaisan riidan minun ja vanhempieni välillä jokin aika sitten*).
Jos haluaa tilanteesta jotain positiivista hakea, on meillä nyt loistava tekosyy olla tapaamatta perhettäni silloin, kun emme halua; jos emme voi ottaa koiraa mukaan, emme pääse tulemaan.

*Vanhempani kieltäytyivät auttamasta meitä kissojen hoitamisessa, vaikka tarvitsisimme apua (toivon mukaan emme enää tarvitsekaan apua, kahteen kuukauteen meillä ei ollut muuta mahdollisuutta, sillä kotimme todettiin asumiskelvottomaksi valtaisan homemäärän takia), koska sisarentyttäreni on allerginen eläimille. Tietenkin ymmärrän sen, että lapsenlapsella pitäisi olla allergeeneista vapaa paikka, mutta en arvosta sitä, että minut jätetään aina viimeiselle sijalle (vanhempani tuntuvat suosivan sisariani, he antavat toiselle aina rahaa kun tämä vain pyytää, vaikka he tietävät hänen käyttävän sen aina viinaan, ja toiselle he antavat aina tilaisuuden vetää kännin kerran viikossa, joka viikonloppu, suostumalla vahtimaan sisarentytärtäni ja -poikaani useamman päivän kerralla). Suutuin siitä, etteivät vanhempani voineet purra hammasta yhtä ainoaa viikkoa huolehtiakseen kissoistamme, sillä emme saaneet niitä minnekään muualle.
Täytyy sanoa, että vasta kasvettuani aikuiseksi ja muutettuani pois vanhempieni kotoa tajusin millaisia vanhempani oikeasti ovat, etenkin mitä eläimiin tulee. Mutta se on aivan toinen puheenaihe, johon keskitymme myöhemmällä ajankohdalla.

Nyt äitini yrittää saada meitä menemään ristiäisiin, ja hänen yrityksistään paistaa jonkin sortin epätoivo. Mutta jos on nähnyt yhdet ristiäiset, on nähnyt ne kaikki. Ja totta puhuakseni en voisi enää vähempää välittää juoda kahvia ja keksiä turhaa jutunjuurta ihmisten kanssa, joita näen vain ja ainoastaan perhetapahtumissa.

Olen huomannut, että jos sukulainen todella on kiinnostunut, he ottavat yhteyttä muutenkin, eivät ainoastaan perhetapahtumissa. Jos he todella välittäisivät, he näyttäisivät sen.
Selkeästi minun sukulaisiani ei kiinnosta pätkääkään mitä teen ja kuinka elän. Asia on ollut näin siitä asti, kun olin lapsi. Ensin esim. molemmat isoäitini vaikuttivat kiinnostuneilta, mutta todellisuudessa he vain kilpailivat siitä, kumpi on “parempi” mummo.
Tätejänikin kiinnosti asiani silloin, kun olin lapsi, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän heidän kiinnostuksensa lopahti. Tämä taas saa minut ajattelemaan, että he pitävät enemmän lapsista kuin teineistä tai aikuisista. En muista paljoakaan enää omasta lapsuudestani, mutta teinivuosistani kyllä muistan (ikävä kyllä), ja siinä iässä sitä yrittää saada vanhempien ihmisten hyväksynnän. Minä en sitä kuitenkaan koskaan saanut, joten minusta kasvoi ihminen, joka kulkee omia polkujaan eikä välitä mitä muut hänestä ajattelevat.
Tämä tarkoittaa sitä, että taistelen sosiaalisia normeja vastaan, en koskaan tee asioita siksi “koska kaikki muutkin tekevät”. Se ei ole mikään syy tehdä jotain.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että jos Sinulla on läheinen perhe, joka oikeasti kiinnittää Sinuun huomiota, olet onnekas. Kaikilla ei sellaista perhettä ole.

Loin tämän blogin:

- jakaakseni ajatuksiani elämästä, jota elän

- jakaakseni ajatuksia elämästä yleensä

- lieventääkseni turhautumistani tiettyihin ihmistyyppeihin

- levittääkseni tietoa ja iloa lapsivapaasta elämäntyylistä

- jotta on olemassa media, jossa saan ääneni kuuluviin